perjantai 22. heinäkuuta 2011

saavuttamaton


poika käveli lumotussa metsässä.. hän hieman pelkäsi metsää,,,
siitä oli kerrottu lapsille kaikenlaisia tarinoita pelottaviakin..
isompana poika tajusi että kaikki ei ehkä ollutkaan totta,, mutta metsään liittyi silti jotain outoa.. taikuuttakin..
taas kerran poika oli siellä. oli jo tullut pimeää ja kuu oli nousemassa..
poika tuli vuoren luo.. se oli suuri ja kivinen vuori..
jonka yhden sivun, huipulta valunut vesi oli hionut kiiltäväksi, ja se loisti kuun valossa kuin peili..
poika katsoi tarkemmin ja oli huomaavinaan vuoren kiiltävässä pinnassa jotain..
kuin kasvot.. nuoren neidon kasvot..  sen tekee kuun valo, hän ajatteli ja jäi katselemaan.
 Kasvot olivat kauniit, niin nuoret ja lempeät.. kauan poika siinä seisoi,
 kunnes kuu siirtyi ja häivytti kuvajaisen
 poika palasi aina täydenkuun aikaan ja ihaili vuoren kasvoja..
jos taivas sattui olemaan pilvessä, poika oli aivan epätoivoinen..
niin hän halusi kasvot nähdä.
koko kesän poika kävi vuorella ja ihaili neitoa. hän alkoi puhua kasvoille ja
pikkuhiljaa hän rakastui vuoren neitoon.
erään täysikuun aikaan hän istui taas ja
katseli neidon kasvoja, hän oli surullinen kun ei voinut saada kaltaistaan neitoa omakseen, kun jokin pilvi liukui kuun ohi ja pojasta tuntui kuin neito olisi hymyillyt hänelle.
 ”voi tee se uudelleen!”
poika pyysi, ” hymyile vielä ” ja neito hymyili.. siitä lähtien poika ja neito katselivat
toisiaan hymyillen ja pojasta tuntui jotta hän olisi ymmärtänyt neidon puhettakin. poika oli rakastunut ja tuskainen kun ei voinut viedä vuorta mukanaan kotipihalleen.
hän mietti ja mietti
ja toi kerran mukanaan hakun ja lapion sekä kärryt.
hän oli päättänyt yrittää irrottaa kasvot vuoren kyljestä ja viedä kotiinsa.
”sinun on vietävä koko vuori, et voi saada vain kasvojani, olen vuori...” hän kuuli

poika itki, hän tiesi ettei koskaan voisi saada vuorta omakseen, viedä kotiinsa.
mutta sen jälkeen hän aina neidon luona käydessään irrotti pienen lohkareen vuoresta ja vei mukanaan,
pikku hiljaa hän kokosi niistä pihalleen pienen vuoren, muistoksi neidosta.
neidon kasvoihin hän ei tohtinut koskea,
vaan ihaili ja kaipasi niitä kaukaa, koko loppu elämänsä ajan. Joskus kun joku ohikulkija kyseli pientä kivikasaa pihallaan, hän surumielisesti hymyillen vastasi.. muistoja, muistoja vain...
tetra