keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Arkipäivän kauhuleffa...

video

Pedon hyökkäys ;D

maanantai 8. joulukuuta 2008

Mistä toi lumi tulee???

Tulin tänne ihmettelemään miksi en enää mietiskele, vaikka tää blogi on sitävarten luotu...
katselin kissaa, se istui pitkään paikallaan ja seuras alas putoavia lumihiutaleita. ehkä siinä syy..ehkä on olut liian kiire ei saa ajatusta kii..tai ajatus minua..
joullakin on siinä syynsä..niin..tai ei joululla vaan meillä kun teemme joulusta kiireenjuhlan.. ennenvanhaan..joulu oli erilainen, vai oliko?

.... oliko tämä tyttö entisajan jouluna vähemmän kiireinen? silloin jouluna oli aikaa.. ehkä silloin joulun ajatuskin muistettiin paremmin, löydettiin helpommin, kuin nykyään, kaiken krääsän joukosta.


Houkuttelevaa, eikö totta? Siis toi rauha ja kiireettömyys mikä noist kuvist henkii...kuvat on Turun Käsityöläismuseosta.

torstai 27. marraskuuta 2008

Joulun odotusta...

video


video
Joulun avajaiset Myllyssä,Raisiossa

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Vähän Ylistystä askartelulle


oo


Olen aina halunnut piirtää ja kirjoittaa. Kumpaankaan ei minulle ole liiemmin lahjoja suotu.
Silti olen aina sitä tehnyt. Äiti oli hyvä piirtäjä. Sellainen valokuvantarkka, naivisti, tai miksi sitä sanotaan. Olen viimeaikoina käyttänyt melkein kaiken luppoaikani Atc-korttien tekoon. Siinä mielestäni yhdistyy piirtäminen ja kirjoittaminen. Kun leikkaa jonkin kuvan esim.lehdestä, on kuvaan jo syntynyt tarinanpoikanen. Sitte vaan liittää siihen muita elementtejä ja "tarina" on valmis. Esimerkiksi sanontoja ja laulunsanoja on hauska kuvittaa ja samalla saa päästää mielikuvituksensa valloilleen.
Poliittisia kannanottojakin voisi näin tuoda julki ;) "Hallitsijat" (Halonen ja Nero)


Tottavie, en tiedä mikä on se oikea "tyyli" näissä korteissa? mahdanko vaan tehdä kuvakollaaseja, sellaisia pieniä pieniä;) Mutta netistä löytämissäni korteissa on tyylejä yhtä monta kuin on tekijääki, niin kuin taiteessa yleensäkin...kröhöm...

Joskus kun selailen sitä paperisilppua pöydälläni, huomaan että jostain senhetkisestä mietteestäni on kuin itsestään muodostunut kortti. Kuten tämä..tässä on pohjana Myrnaservetti. Se toi mieleen äitini. Hän on joskus viiskytvuot sit piirtänyt saman kuvion, astiastosta mallia ottaen. Sitten silmiini osui tuo kehys ja lintu. Pieni enkelipoika toi mieleeni pikku koiruni ja näin kortista tuli muisto heille. En laittanut korttiin enää mitään leimoja t.m.s.joten kai siitä tuli vain muistokortti itselleni.

Tämä kortti syntyi myös itsestään. Teimme live-vaihdossa korttipohjia, erilaisin menetelmin ja siellä syntyi tämä pohja. Se kuvaa mielestäni avaruutta ja pari planettaakin siinä on. Siinä nuori nainen haaveilee lapsesta , joka ”annetaan ylhäältä” Laitoin kortin nimeksi kuitenkin ”pikkuveli” koska se myös kuvastaa pienenä enkelinä olevaa pikkuveljeäni.
Vähän surullisia, mutta..
kyllä sanonnoista hauskojakin saa.. klickaa isommaks..

"Luomakunnan kruunu"

Sattumansatoa tämäki kuva. Leikatessani otin roskiksesta mielenkiintoisia suikaleita ja liitin kuvaan…tämä on" Lintuperhe"…taitaa olla lievästi piilokuva.. vai huomaatteko siinä kaksi lintua ja munan?
Joskus saa hakea aihetta pitkään ja nimeä vielä pidempään. .

Joskus värit ratkaisevat, kuten tässä"Afrikka" ja Sammakko iltakävelyllä"

......joskus pikkukuvat vaan sopivat hyvin yhteen …
"Kirkko keskellä kylää" ja "mailmassa monta on.."
ja sitten vasta alkaa etsiä niille sanomaa tai jotain..hmm..

Tai, sit voi "piirtää" unensa ;)
Tai voi vain antaa mielikuvituksen lentää

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Mikä on Rakkauden kesto?

"Illalla jätän oven valmiiksi auki, odotan häntä:
hän sanoi tulevansa uneen minua tapaamaan."

Istuin pienessä kuppilassa ja kuuntelin toisella korvalla kahta vanhempaa naista, joista toinen kertoi rakastuneensa, yllättäen naapurin mieheen, naimisissa molemmat. Olivat kuulemma jo parivuotta katselleet ”silläsilmällä” ja aina tavatessa katseet kohtasivat salaa ja oli onnellinen olo. Miettivät pitäisikö asialle tehdä jotain ja niin edelleen…nainen oli liki kuuskymppinen ja mies kuulemma myös... jäin miettimään kuulemaani...
Rakastua..voiko sitä jo vakiintuneena rakastua?? ..entä saako varattu rakastua?.. entä jos on ollut tyytyväisenä suhteessa 25-30-vaikka 44 vuotta ja sitten jonain päivänä kohtaaki ”sen oikean”?
On koko ajan luullut elävänsä ”sen oikean” kanssa…kuka on "se oikea," elämäni mies/nainen …kuka?
Sekö jonka kanssa on elänyt niin kauan että sitä on jo luullut löytäneensä elämänsä miehen/naisen?... vai onko sitä vaan hiljaa tyytynyt olemaan siinä, mihin kerran päätyi.
"Rakkaus, kuten kyynelkin, tulee ensin silmään ja putoaa sitten rinnalle."


Pelottava ajatus että nyt, tai huomenna ...kohtaisikin yhtäkkiä ihmisen joka saisi ”pään sekaisin." Sydämen läpättämään kuin nuorena! ...mitä tehdä? Kirjoissa sellaisiin on aina ratkaisu.. joko : he , uusipari, elivät onellisina (loppu)elämänsä loppuun saakka” ja entinen sai jäädä.... tai sitten kaihoisasti vain erosivat ja kaipaus jäi….ei se ole niin helppoa todellisessa elämässä. Ei vanhaa perhettä voi niin vaa jättää, jos kaiken on luullut olevan hyvin.
..vaikka..kun tarkemmin ajattelen..tätähän tapahtuu…kaiken aikaa..toinen löytää jonkun toisen ja tulee ero, mutta voiko rakastumiselle mitään? Voiko sitä vastustaa sitten kun huomaa sen jo tapahtuneen,,, pitäisikö?

Entä pitäisikö kertoa, jos on ihastunut ,ihastuksen kohteelle? tai kun katseet kohtaavat, maa järkkyy,, ei sellaista ole tapahtunut kuin viimeksi…nuorena…miten sille voi olla tekemättä mitään?

-olen pohtinut miten paljon me omistamme itsestämme, mielestämme..ja miten paljon lupaamme siitä toiselle, kun alamme yhteiseloon? Mitä meille jää, ikiomaksi, itsellemme? Jos annamme kaikkemme ja rakastamme ja huolehdimme kumppanistamme, lupauksen, vuosien tottumuksen mukaan, jääkö itselle mitään. Entä jos jotain jää, voiko sillä tehdä mitä haluaa?...esimerkiksi rakastua toiseen? ..haaveissa vaan..eikö niin? Mutta onko sekään oikein?... tekeekö väärin jos haaveilee jostain toisesta? Unelmia pitää olla, sanotaan. ”Päiväuniakin” on monella, mutta jos ihan oikeasti unelmoi, mitä voi tehdä? Jos vielä toinenkin on suhteessa, niin kuin yleensä siinä iässä jo ollaan…? ..Ei, en halua kohdata sellaista, joutua sellaisen ratkaisun eteen, en edes haaveissa.

"Älä valitse rakkaudessa sitä jonka kanssa pystyt
elämään; valitse se jota ilman et voi elää."

Täällä on juttua asiasta,joten ei se niin harvinaista taida ollakkaan...

sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Äiti



Tapasin puistossa vanhan naisen joka itki. katselin hetken, istuin sitten viereensä .istuin vaan ja katsoin häntä, sitten lintua joka hyppeli siinä edessämme. hetken kuluttua nainen kohotti päänsä ja silmiään pyyhkien katsoi minua hämmästyneesti. ei sanonut mitään , enkä minäkään. katseemme kohtasivat: ”olen äiti,” hän sanoi. nyökkäsin, niin tänään on äitienpäivä. –”mutta kukaan ei enää muista sitä,” hän jatkoi. ovatko lapset kuolleet? kysyin. ” ei , mutta unohtaneet.” kerro, sanoin ja hän kertoi että asui kuusamossa ja lapset olivat lähteneet helsinkiin, tyttö ja poika. kävivät alussa, silloin tällöin, matka oli pitkä ja aika vähissä. käynnit harvenivat, lopulta loppuivat kokonaan. aina oli kiire ja omat menot ,ystävät ja perheet. niinhän se nykyään on. kai sentää kirjoittavat, kysyin.-”kyllä tyttö joskus, mutta kun minulla ei ole puhelinta ,eikä sitä tietokonetta, sanoo ettei muista.” en osanut mitään siihen. sinähän voit kirjoittaa..-”niin olen kyllä, vaan kortti tulee joskus pitkään odotettuani”. voitko käydä siellä? –”kävinhän minä joskus kauan sitten, mutta poika sai juuri ylennyksen on kiire, hienot ystävät ja asunnot ja kaikki, miten minä sinne, kuusamon akka. nyt on tyttö mennyt ulkomaille töihin, ei ne jaksa muistaa. tänävuonna ei tullut edes korttia, on niin vaivalloista, kuulemma sen postikortin lähettäminen”. ajattelin että niinhän se varmaan on, me vanhanajan äidit ja kun pidämme siitä käsinkirjoitetusta kortista. siinä on tunnetta mukana, on hetki ajateltu, äitiäkin. eikä vain silloin kun apua tarvitaan. tuliko viimevuonna kortti?kysyin. –”pieni valo syttyi silmiin ,tuli, yhteinen kortti” valo sammui taas,” mutta ei tullut enää. en ole kuullut heistä pitkään aikaan mitään. Täällä mökissäni vaan istun ja mietin, ovatkohan edes elossa”. No kai nyt sentään,olisi joku ilmoittanut, jos niin ei olisi. -”niinpä kai ja kyynel vierähti taas. istuimme taas hetken ja sanoin: kertokaa heistä jotain, kun olivat pieniä ja tarvitsivat vielä äitiä…ja hän kertoi, kertoi sydämensä kyllyydestä miten oli hoivannut sairaana ja miten olivat yhdessä iloinneet koulumenestyksestä ja kesälomien uintiretkistä. miten ensimmäisiä sydänsuruja oli yhdessä itketty. joskus oli tiukkaakin, mies kun kuoli nuorena sairauteen aina ei ollut varaa äitienpäivä kukkaan, silloin haettiim kukat niityltä ja leivottiin pullaa. ”pitkään meni hyvin mutta nyt olen niin yksin ei kukaan enää tarvitse.” kerroin että minäkin olen äiti ja sama tunne on minullakin. aina vaan vähemmän muistetaan miten paljosta voisi halutessaan äitiänsä kiittää. muulloinkin kun vaan äitienpäivänä. omaani muistelen usein, vieläkin kun on jo pois. olen kiitollinen että jaksoin hänen kanssaan loppuun asti, aina muistaa. ”ennen tehtiin niin ”hän sanoi,” kait se on tämä kiireaika.” istuimme siin vielä ja yritin lohduttaa häntä että, kyllä he vielä muistavat, ehkä kortti tulee huomenna, myöhässä.” Niin kai, toivotaan ”hän sanoi jo hieman hymyillen. halasin häntä varovasti ja sanoin että lähden huomenna etelään, toivotin hyvää äitienpäivää ja lähdin. mietin häntä ja muita unohdettuja äitejä koko illan.


Hannele Huovi kirjoitti kauniisti äideistä, toki kaikilla ei ole neljää..yhdenkin lapsen kanssa on äiti...vaikka ei ehkä niin kiireinen :)

Varis


Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
”sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo,” jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sä mua, kuin minä nyt sua!”
”En” vastaa poika ”sun jäädä annan”.

”Ketä kannat sitten?” ”Mä poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
”se on mailman meno, minkäs sille”
Lauri Pohjanpää

sunnuntai 6. huhtikuuta 2008

Ihminen Itkee...

Miksi me itkemme? Miksi juuri kyyneleet kuvastavat syvinpiä tunteitamme? Niin iloissa kuin suruissaki. Onko ihminen joka ei itke suruaan, tunteeton? Onko ihminen joka nauraa vedet silmistä vuotaen, yliherkkä? Helpommin näkee ihmisen nauravan vedet silmissä, kun itkien, julkisesti. Kun kohtaa hauskan asian, sitä nauraa,,,itkien. Kun kohtaa suuren surun sitä itkee katkerasti. Onko asia aina niin? Ilo tuodaan helposti esille julkisestikin. Suru on monelle vaikeampaa.

Ihminen itkee......

Miksi hän ei pysty yhtä julkisesti itkemään, tuoden suureen ääneen tuskansa esille? Onko hän tunteeton? Vai sureeko hän toisella tapaa. Hiljalleen, kyynel kerrallaan, ajallaan. Vaikka sydän haluaisi huutaa suureen ääneen, surun ja tuskan pois. Ehkä hän pelkää kontrollin pettämistä, julkisivun murenevan. Entä jos suru tuntuu niin suurelta ettei enää haluakkaan palata, lakata itkemästä.
Ehkä sekin pelko häivähtää mielessä,kahliten, hilliten,mutta hän tietää, uskoo ja toivoo että aika on se lääke, joka tepsii kaikkeen suruun. Siksi hän itkee hiljaa, kyyneleen silloin toisen tällöin. Juuri sen verran ettei surunmalja vuoda yli
On ajalla mahtava voima ja valta,
saa tuntumaan kaiken paremmalta.
Se kirkastaa muistot, voitelee haavat
Kaikki sen taian tuntea saavat.
"Kun joko ilosi tai surusi tulee suureksi,
mailma muuttuu pieneksi."
.
"Itkeminen on ihmiselle väline ilmaista tunteitaan. Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa. Itkeminen liittyy myös erittäin onnellisiin hetkiin.
Ensinnäkin itku auttaa psyykkisesti. Itkijä osaa usein itsekin päätellä vasta silmistä valuvista kyynelistä, että asiaan liittyy voimakkaita tunteita. Itkevä ihminen on tosissaan. "
.
Anna sanat surullesi,
tai sydämesi särkyy.

tiistai 1. huhtikuuta 2008

Metsän puhelu.

Mielettömänä mä metsään juoksin,
kaivaen pääni sammaleen,
päästin kaukana ihmisistä
suruni viimein vallalleen
hillittömästi itkien.

Kukkaset heristi kosviansa,
siellä ja täällä nous pieni pää,
toistensa puoleen ne kallistuivat
sipisten hiljaa keskenään:
katsokaa, ihminen itkee!

Orvokit nousivat varpaillensa
toistensa takaa vilkuillen,
kellokukkaset viestiä veivät,
kohta ties koko metsä sen:
ihmettä, ihminen itkee!

Vanha ja mailmaa nähnyt lintu
lauloi verkkaan oksaltaan:
”Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee,
ihminen itkee suruaan,
hälle on pahoja oltu.”

”Pahoja”, kertasi kukkien kuoro.
”Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat ne vasta.”

”Älkää kysykö”, lauloi lintu,
”paras kun ette voi ymmärtää;
Jokainen ihmisten kaupungeissa
salaa itkee ja nyyhkyttää,
jokaisella on suru.”

Vaikeni lintu, vaikeni kukat
päätänsä pientä puistaen,
niikuin salaista vaaraa vastaa
liittyi ne lujemmin yhtehen
ja katseli säälien mua.

Lauri Pohjanpää

maanantai 24. maaliskuuta 2008

”Jossei lehmä elä, ni kuolkoon”








Loukkasin jalkani ja siihen laitettiin kipsi. Tunsin itseni aika avuttomaksi, yhden jalan kanssa. ”ei sitten yhtään jalan päälle..sanottii..annettiin kepit . Niinpä niin, mahdoton toteuttaa. Sanoin jotta ”ei käy, kädet ei kanna, ovat myös loukkaantuneet...”no keksikää joku keino..jep että sitärataa...
Sama kun yritin soittaa terveysasemalle ja saamani numero ei vastannut. soitin sinne, soitin tänne, aina annettiin uusi numero, josta ei vastattu. Lopulta ympyrä sulkeutui ja olin alkupisteessä, jossa asia sitten kuitenkin hoitui.




Tuli mieleen se kansakouluaikainen tarina Elias Lönnrotin tuohenpalasta..
”Lönnrot kierteli nuorena miehenä pitkin suomea, torpasta torppaan ja kirjoitti muistiin kansan tarinoita ja lauluja. Vieras ja oppinut herra kun oli, pyysivät kylän eukot häneltä neuvoja milloin mihinkin asiaa. Kerran oli lehmä sairas ja Lönnrotia pyydettiin sitä katsomaan. No eihän hän mitään eläimestä ymmärtänyt mutta arveli et ähky sil oli, muttei tiennyt mikä siihe auttas. Hän otti tuohenpalan ja kirjoitti siihe jotain , kiersi sen rullalle ja ripusti narulla lehmän kaulaan, sanoen, ”tätä ei sitte saa avata koskaan, pitäkää tätä kaulassa kunnes lehmä paranee.” Myöhemmin vanhana miehenä hän kulki jälleen samoilla seuduilla ja sattui sairastumaa. Kylän eukko toi hänelle sen saman tuohenpalan ja laittoi kaulaan sanoen: ”pitäkää tätä kaulassa niin paranette, mutta älkää aukasko sitä.” Kiekura tuntui Lönnrotista tutulta ja hän aukasi sen..ja röjähti nauramaan, niin että tauti unohtui.. Tuohessa luki jotta: jossei lehmä parane, ni kuolkoon!"


Kotiin tultuani rupesin ymmärtämään miksi jossain maissa tehdään niin paljon lapsia ja on isoja perheitä. Siellä olisi aina apua saatavilla…jos minäkin olisin aikoinani….olisi joku auttamassa. Mutta vois olla ettei sekään auttas, nykyään kun nuo lapset leviävät ympäri maata ja sieltä harvoin ehditään vanhempia tapaamaan, hyvä ku muistavat, silloin tällöin.

Naapurin rouva oli vähä allapäin, sano et nää pyhät tuntuu niin yksinäisiltä, kun aina ennen ollaan oltu koko perhe pääsiäisenä yhdessä. Tänävuonna heilläkin lapset oli kuka missäkin perheineen. Sama se mullakin, kun kävin oman äitini luona pitenpinä lomina.



Enpä tuota minäkään paljoa ole ”paikallani vanhentunu,” aina on jotain pitäny klenkata hakemaa, millon vettä millon kirjaa, ”käskyttämään” kun en ole oppinut. On ollu helpompi tehdä itse, ku pyytää vastahakosta apua. Kyllähän mies auttaa, mutta kaikkea ei miehetkään ”osaa” Onneksi on nää pyhät. Ehtii pahimmat kivut häipyy, ennen kuin arki alkaa.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Leipää ja sirkushuvia


video

video

video

(Klikkaa kakskertaa)

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

maanantai 10. maaliskuuta 2008



Piti harakka puhetta vieraillee:
”Tilapäinen ihan on pesä,
-älä putoa, varis!- tein kiireeseen.
mut annas kun on kesä,

niin,vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytää,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!”


Mut ennekuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon-
sai valmiiksi harakanpesän!


Vanha kansanruno

keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

Mokako?

Ostin palapelin aiheena Baabelintorni. Olen aina pitänyt vanhantestamentin kuvista ja tarinoista. Jo koulussa historia ja erityisesti raamatunhistoria olivat lempiaineitani ja melkein kaikki niistä tehdyt elokuvat olen nähnyt. Aikeenani virkistää muistiani Baabelibtornin synnystä ,hain raamatun hyllystä.
Sain äidiltäni joskus tämän nykykielelle käännetyn raamatun ja katsoin siitä.
Tarinahan kertoo että ”koko maailma käytti samoja sanoja ja puhui yhtä kieltä”
(no siihenhän nykyäänkin pyritään, yleismaailmallisella englannilla? ja eurolla, sekä rajojenpoistoilla.)
Ihmiset siis ”siirtyivät itään, löysivät Sinearin maasta tasangon ja jäivät sinne asumaan. Ja he sanoivat toisilleen: ”tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi.” Nyt, huomaa,,, ”He käyttivät savitiiltä rakennuskivenä ja asvalttipikeä ?! muuraamiseen”
.

Uskaltaisin väittää..ettei silloin ollut vielä asvalttipikeä !
tuskin asvalttia,,tuskin pikeäkään..
Hain äkkiä ”vanhankielisen” raamatun ja:
”Kaikessa maassa oli yksi kieli ja yksi puheenparsi.” he siis asettuivat Sinearin lakeudelle ja sanoivat toisillensa: ” Tulkaa, tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi” Ja tiiltä he käyttivät kivenä ja maapihkaa he käyttivät laastina”
Paljon uskottavampaa.
Pitääkö kääntäjät nuorisoa niin tyhmänä, vai onko toi vaa isomoka!


Sinänsä en ymmärrä koko tarinaa, mitä pahaa on tässä: ”ja he sanoivat: tulkaa ja rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan”
No. sit ”Herra astui alas katsomaan kaupunkia ja tornia, minkä ihmiset olivat rakentaneet ja sanoi:
Katso, he ovat yksi kansa ja heillä kaikilla on sama kieli ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heillä ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä.”
….”sekoittakaamme heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä….ja niin Herra hajotti heidät sieltä yli kaiken maan, niin että he lakkasivat kaupunkia rakentamasta.”

Sama nykykäännöksenä:
”Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on sama kieli. Tämä, mitä he ovat saanneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa.”
…”Menkäämme sekoitamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta.,,ja niin Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia.”

No, ottamatta sen enenpää kantaa asiaan, totean vaan että
se torni, tai kuvasta päätellen sen jäännökset sai nimekseen Baabel, joka Hebreaksi tarkoittaa sekoittaa.


Käväsipä mielessä että mitä jos me todella olisimme edelleen sitä ”suurta yhtenäistä kansaa”..tuskinpa, me ollaan liian taitavia sotimaan.

torstai 28. helmikuuta 2008

Suru

Suru on täällä taas…vuosi päivä lähestyy …..
juuri siten, kuin pieni ystäväni lähti, antaen mahdollisuuden hyvästijättöihin, haluan minäkin, sitten joskus…

Elämä on joskus armollinen ..olisinko kestänyt muuta tapaa…auton alle jääntiä tai muuta äkillistä…ehtimättä kiittää….hyvästellä.En vieläkään ole päässyt yli siitä miten äitini siirtyi rajan yli, miten en ehtinyt häntä saattamaan..kuinka epäoikeudenmukaista se oli minulle....itsekästäkö, ehkä mutta minunhan pitää elää se tuska ja suru..sisälläni. sen verran armollinen elämän pitää tai se voisi olla ihmiselle, että ehtisimme sanoa kunnolla hyvästi…niin ei aina käy, tiedän…silti, eihän koko elämäänsä voi elää, siinä pelossa että emme enää erotessamme ehkä koskaan näe. niinkin voi käydä mutta…..
…mietin, miten ollenkaan kestin pienen ystäväni lähdön.

….ehkä siksi koska hän itse oli niin kärsivällinen meitä kohtaan ja antoi meidän tottua ajatukseen lähdöstään, sinnitellen,,,, huokaisten syvästi kun huomasi meidän lopulta luovuttavan.
Kärsivällisesti hän kesti piikitykset ja muut kun yritimme lääkärin kera keksiä miten saisimme hänet vielä jäämään. itse hän tiesi, aavisti ettei aikaa enää ole..ei hän enää syönnyt eikä juonnut..antoi vaan minun houkutella, otti pienen palan kädestäni, mielikseni, sitten taas laski päänsä syliini, väsyneenä, toivoen että luovuttaisin, ymmärtäisin että oli hänen aikansa. pienen koiran elämänkaari on niin lyhyt. oli niin vaikea luovuttaa, laskea irti…kaksi päivää hän odotti, kolmantena vihdoin ymmärsimme..olihan hän ollut meille aivan korvaamaton…elämä antoi hänet meille juuri silloin kun kipeimmin tarvitsimme, pientä karvaista, pehmeää, suloista, vilkasta, uteliasta, rakkautta antavaa otusta elämäämme.
Jos kukaan, niin tämä sielu, elämä, on ansainnut ”kirkkaimman kruunun” Uskon, että meillä kaikilla on täällä tehtävä, tarkoitus, kukaan ei ole täällä turhaan, vaikka emme itse sitä koskaan huomaisikaan.
”mailmaan ei lähetetä sieluja turhaan, kaikilla on tehtävä” niin myös näillä iki ihanilla karvaisilla ystävillämme
..mailmassa on edelleen pienen ystäväni mentävä aukko…
.
.....luulin, että en lähdön koittaessa kestäisi surua, voisi luopua.
...että itkisin, repeäisin tuskasta, kuolisin.....mutta ei. olihan minun saatettava hänet sylissäni loppuun asti...en voinnut.
...mutta koska kyyneleet sitten tulevat? koska repeän tuskasta, kuolen?
..ehkä, vähitellen, kun näen lemmikin, lohduttajan, varsinkin koiran, ja sen onnellisen omistajan, saan aina kyyneleet silmiini...ja näin ajan kuluessa, kyyneleet loppuu ja ikävä haipuu...