sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Arkistojen kätköistä....



 Hiljaisuuden Retriitti   25-26.4-01

 Pakenin tänne voidakseni hyvästellä äitini, hän lähti –96, vaan en saanut olla häntä saattamassa.
   En tiedä mitä odotin, mutta olin varma, jos jotain tapahtuisi, tunnistaisin sen.
 Silloin oli pilvinen päivä, ja satanutkin oli, mutta lähdin kuitenkin kävelemään tietä pitkin. Kävelin isolle tielle asti, mutta en halunnut kohdata autojen ääniä, Palasin siis takaisin.
  Pysähdyin, kun erään pellon kohdalla kuulin linnun laulavan.  Se tuntui laulavan suoraan minulle. Sen laulu erottui muiden joukosta helposti. Se päästeli kaiken näköisiä ääniä, saadakseen huomioni." Ti riity rii, ti riity rii, tirri, tirri, tirri," se sanoi.
Kävelin pellolle ja yritin nähdä lintua. En nähnyt, mutta sen laulu vain koveni.
Istuin erään kannon nokalle ja jäin kuuntelemaan. Muut linnut hiljenivät,
enkä vieläkään nähnyt sitä lintua. 
Sanoin mielessäni: ”anna anteeksi äiti etten ollut vierelläsi kun lähdit. Kuinka olisin sen hetken voinut tietää. En voinut tietää.”
         Sanoin linnulle,"tule tähän lähi puuhun laulamaan, niin tiedän että äiti antaa anteeksi ja hänellä on hyvä nyt."
 Kuuntelin sen hauskaa laulua ja se toi äidin mieleeni. Hän piti kovasti linnuista, vihelsi niille parvekkeelta, vastasi lauluun, kun ei enää loppuaikana niitä voinut nähdä.
Itkin ja minulle tuli lämmin olo.
 Samassa yksi lintu lensi lähipuuhun ja lauloi siinä,
mielestäni aivan hurjasti. Katselin sitä ja TIESIN.
 Sitten se lensi vielä lähemmäksi, lauloi ja lensi pois.
 Tulin äärettömän iloiseksi, ahdistus oli pois. Teki mieli nauraa ääneen, sitten muistin missä olen, siellähän ei saanut puhua.  
Olin valmis lähtemään kotiin, en tarvinnut enää tätä lomaa.
 Olin saanut rauhan.

    Täällä on ihanaa, nyt kun ahdistus on poissa, ei muuta kuin kuusipuun paukahtelu takassa, laineen liplatus rannassa ja linnun laulua. Taidan mennä kuistille katsomaan aurinkoa, se on tullut esiin pilvien takaa.

  Sorsa ui veteen viivan, mahtaakohan se uida samaa viivaa takaisin….

Näen joutsenen, se on kesy, pyytää pullaa. Pullajoutsen!
On se upea lintu. ”odota, haen kameran ja otan susta kuvan, pullaa mulla ei ole” juoksin paljain jaloin sorapihan yli ja hain kameran. Se odotti! Otin kuvia...

 Joku muu toi sille leipää.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013



En enää..

En enää ikinä särje sydäntäni,
tuntea tätä tuskaa..
  halua en..
se imee kaiken arjen
  vie voiman pyhistä,
Ystävät tervehtii..
  Kuka olet? kysyn,
kävelen päin seiniä,
  ovia huomaamatta,
koko maailma, elämä..
  kylmänä pysyy...
Sydän on tulessa,
päältä jäässä,
se muistoissa elää
ei järkeä päässä.
tuntea tätä tuskaa
enää koskaan halua en.

tetra

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kortin kirvoittamaa.

.
.
Jäähyväiset Rakkaalleni..joka unohti...

sua vuosia oon sydämessäin kantanut
nyt huomaan, et mulle tarpeeksi antanut

en sulta lohtua sieluunu saanut
et sydäntäsi kanssain jaanut

"oli kivaa, kiitos siitä"
 ei mulle enää riitä

en sua pahalla muistele
enkä elämälles päätäin puistele

on rakastunut sydän kuin heikointa lasia
se kestää kolhut, sitä riko ei arkiset asiat

vaan yksi rakkaan ohi mennyt katse,
      tai unohdettu hellä sana
      voi särkeä sen ikuisiksi ajoiksi..
pirstoa tunteet pieniksi paloiksi.

sinä tunteistani soppaa keitit,
kun ei enää maistunut
minut pois kuin roskan heitit

****************
Sydämeni kristallipalaset uppoavat ikuiseen kyynelmereen...
tj

lauantai 7. heinäkuuta 2012

runo




 Kaipaus

 minusta tuntuu etten halua sinua enää ikinä nähdä
  ...ja kuitenkin haluan, enemmän kuin silmäni kestää,

  minusta tuntuu etten halua sinua enää ikinä koskea,
  ...ja kuitenkin haluan, niin että ihoani polttaa.

  minusta tuntuu etten syliisi enää ikinä halua
  ....ja kuitenkin haluan enemmän kui sydämeni kestää...

  siis kun tapaamme minun pitäisi olla
  sokea, palanut karrelle ja sydän pysähtynyt

  kuitenkin olen vain onnellinen kun sinut taas nään,
  olet silmieni valo, ihoni voide ja sydämeni syke...

  Vain sydän, voi olla aina oikean ikäinen,
  Rakkaudelle.
***********************************************
Koska vuodatuksen blogeihin ei tällä hetkellä pääse, aloin selailee vanhoi atc-korttejani.
 Kotilaiskal on "atc--korttista runo-haaste" blogissaan, ni täs on sihe sit päivastane vastaus .Elikkä Atc-kortista runo. Runo on kyl parivuot vanha, mut...

Täs sit vastaus sihe runoon:


                                                                                                 Yötön yö
 Pidän kuvan tääl vaa senaikaa ko sen taas saa Pivoon, jos saa.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kortin inspiroimana..


Rakas.....
vaihdoin tänään lakanat,
ne siniset, Sinua varten laitetut.
                          siitähän on jo aikaa…..

 Mutta nyt jo kaduttaa,
 vielä niissä tuoksusi tunnen,
 näen valkoiset reitesi,
 rakkaan pömppömasusi,
                          hiestä kiiltavän rintasi….

Olisiko vielä pitänyt odottaa,
                muistojen haalistumista,
                         vai heittääkö lakanat pois,
 antaa jollekin,
  jolle ne eivät muistoja luo.
              .. pystynkö niissä nukkumaan,,,
                          toisen vieressä.
                           miksi elämä sydämen kanssa on joskus näin vaikeaa

torstai 29. joulukuuta 2011

Olin kerran vähäaikaa töis


 .....täs paikas...aika rankkaa, kokemattomalle. Kaikenlaisii ajatuksii herätti...


Säv. paholaisen karjalauma..                kirj.-91 tj
  
  Viimeinen Talssi...

Kun Kupittaalta kerran kylvettäjän homman sain,
niin mietin että hullu minä varmaan olen kai..
kun karjalaumaa tällaista mä pesen päivittäin,
ja puserotkin heille autan  aina oikein päin,
                                     ...autan oikein päin.
Hullu vai eeii..
hullu vai eeii..
paineet mailman...

Hei kuules Poika Aatamin, sä niistä nenäsi,
sä mihin kaikki viisaat neuvot äidin kadotit?
Tais mailma viedä päästäsi, ne kaikki hui ja hai,
kun elämä sun pääsi täyteen reikiä se sai,
                                            ..reikiä vain sai.
Hullu vai eeii...
hullu vai eeii...
Paineet mailman..

Mä myöskin mietin kump´on hullu, minä vaiko hän..
kuka tietää kumpi meist´ on sairas enemmän..
ja kuka tietää milloin tulee kolhu viimeinen,
ja Kupittaalla käytäviä hiljaa mittailen...
                                           hiljaa mittailen...
                                                hiljaa mittailen...
                                                     hiljaa mittailen....

perjantai 22. heinäkuuta 2011

saavuttamaton


poika käveli lumotussa metsässä.. hän hieman pelkäsi metsää,,,
siitä oli kerrottu lapsille kaikenlaisia tarinoita pelottaviakin..
isompana poika tajusi että kaikki ei ehkä ollutkaan totta,, mutta metsään liittyi silti jotain outoa.. taikuuttakin..
taas kerran poika oli siellä. oli jo tullut pimeää ja kuu oli nousemassa..
poika tuli vuoren luo.. se oli suuri ja kivinen vuori..
jonka yhden sivun, huipulta valunut vesi oli hionut kiiltäväksi, ja se loisti kuun valossa kuin peili..
poika katsoi tarkemmin ja oli huomaavinaan vuoren kiiltävässä pinnassa jotain..
kuin kasvot.. nuoren neidon kasvot..  sen tekee kuun valo, hän ajatteli ja jäi katselemaan.
 Kasvot olivat kauniit, niin nuoret ja lempeät.. kauan poika siinä seisoi,
 kunnes kuu siirtyi ja häivytti kuvajaisen
 poika palasi aina täydenkuun aikaan ja ihaili vuoren kasvoja..
jos taivas sattui olemaan pilvessä, poika oli aivan epätoivoinen..
niin hän halusi kasvot nähdä.
koko kesän poika kävi vuorella ja ihaili neitoa. hän alkoi puhua kasvoille ja
pikkuhiljaa hän rakastui vuoren neitoon.
erään täysikuun aikaan hän istui taas ja
katseli neidon kasvoja, hän oli surullinen kun ei voinut saada kaltaistaan neitoa omakseen, kun jokin pilvi liukui kuun ohi ja pojasta tuntui kuin neito olisi hymyillyt hänelle.
 ”voi tee se uudelleen!”
poika pyysi, ” hymyile vielä ” ja neito hymyili.. siitä lähtien poika ja neito katselivat
toisiaan hymyillen ja pojasta tuntui jotta hän olisi ymmärtänyt neidon puhettakin. poika oli rakastunut ja tuskainen kun ei voinut viedä vuorta mukanaan kotipihalleen.
hän mietti ja mietti
ja toi kerran mukanaan hakun ja lapion sekä kärryt.
hän oli päättänyt yrittää irrottaa kasvot vuoren kyljestä ja viedä kotiinsa.
”sinun on vietävä koko vuori, et voi saada vain kasvojani, olen vuori...” hän kuuli

poika itki, hän tiesi ettei koskaan voisi saada vuorta omakseen, viedä kotiinsa.
mutta sen jälkeen hän aina neidon luona käydessään irrotti pienen lohkareen vuoresta ja vei mukanaan,
pikku hiljaa hän kokosi niistä pihalleen pienen vuoren, muistoksi neidosta.
neidon kasvoihin hän ei tohtinut koskea,
vaan ihaili ja kaipasi niitä kaukaa, koko loppu elämänsä ajan. Joskus kun joku ohikulkija kyseli pientä kivikasaa pihallaan, hän surumielisesti hymyillen vastasi.. muistoja, muistoja vain...
tetra